Lappeenrannan varuskuntahistoria

128 Maanmittausinsinööri A. Hannikainen laati radan länsipuolen V kaupunginosaan uuden ehdotuksen tonttijärjestelyjä varten. Siinä muun muassa pienennettiin tontteja, ja liikenne kaupungintalon edustalle toria kohti sekä itään tuli kulkemaan lähinnä Raastuvankatua pitkin. Valtuusto hyväksyi Hannikaisen ehdotuksen ja tilasi häneltä uuden asemakaavakartan Lappeenrannasta. Hannikaisen kartta hyväksyttiin valtuustossa helmikuussa 1891 ja esitettiin keisarille tämän vieraillessa vuonna 1892 kaupungissa, jolloin Aleksanteri III vahvisti sen. Keisarinkaavan kadut toteutettiin vitkalleen. Ensimmäisen eli Lönnrotinkadun rakennustyöhön myönnettiin varoja 1896, ja Snellmaninkatua rakennettiin vasta vuonna 1899. Matkailijayhdistyksen karttakirjassa 1890-luvun puolivälissä merkittiinkin erikseen rakentamattomat korttelit. Ajan kuluessa palattiin taas kaupungininsinööri von Schoulzin jo aiemmin esittämään itä-länsisuuntaisen kadun avaamiseen. Nyt todettiin Aleksanterinkadun tarvitsevan jatkoa ohjaamaan Mikkelistä ja Pulsasta ajavien maalaisten ja samalta suunnalta tulevien sotilaiden kulkua keskikaupungille. Pohjois-eteläsuuntaisen Sammonkadun rakentamista vastustettiin siksi, että katu olisi pirstonut keskikaupungin tontit pieniksi ja se taas kaupunkilaisten mukaan tuonut keskustaan epätoivottavaa köyhälistöasutusta. Sammonkatua ei sitä paitsi tarvittaisi muutenkin hyvin rautatieasemalta pohjoiseen toimivia yhteyksiä varten. Aleksanterinkatu päätettiinkin vuonna 1898 jatkaa rautatien yli itään. Päätös toteutui vasta vuonna 1900. Lappeen kirkon viereisen puiston kohdalla katu oli aluksi 11 metriä leveä, mutta vuonna 1914 sitä levennettiin kolmella metrillä VI kaupunginosan kasvaneen liikenteen vuoksi. Samaan aikaan alettiin avata myös Sammonkatua Aleksanterinkadulta rautatieasemalle päin. Keisarinkaava alkoi vanheta 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Kaavaan V kaupunginosaan piirretyt suuret teollisuustontit eivät Castrénin mukaan menneet kaupaksi, ja muutenkin pidettiin tonttien jakoa tarpeellisena. Lisäksi kaupunki oli hankkinut idästä noin 60 hehtaarin suuruisen Kimpisen alueen. Kaupunki yritti jo vuonna 1898 pakkolunastaa Kimpisen niemen ja pappilaan kuuluvat maat Lauritsalaan vievän tien eteläpuolelta. Senaatti suostui siihen vuonna 1902. Alue liitettiin kaupunkiin vuonna 1907 ja sinne muodostettiin VI ja VII kaupunginosat. Kimpisen alue liitettiin senaatin päätöksellä kaupunkiin vuonna 1910. Uutta, koko kaupunkia koskenutta asemakaavaa ei kuitenkaan saatu enää aikaan autonomian kaudella. Toteutumattomia suunnitelmia oli useita. J.E. Jaakkola teki vuonna 1906 luonnoksen II ja III kaupunginosan asemakaavoiksi ja myöhemmin keisarinkaavan pohjalta asemakaavan koko silloisesta kaupunkialueesta. Vuonna 1908 kaupungin asemakaava annettiin arkkitehti Valter Thomén ja insinööri Hugo Liliuksen tehtäväksi. Nämä laativat samaan aikaan muuallekin Itä-Suomeen asemakaavoja. Thomén ja Liliuksen kaava keskittyi pääosin Kimpiseen, jonne kaavoitettiin kaksi uutta kaupunginosaa, runsaasti huvilatontteja ja muun muassa entisen Kimpisen etulinnakkeen päälle urheilukenttä. Tontteja kaavoitettiin myös Pallosta länteen Tyysterniemelle päin. Suunnitelma poikkesi radikaalisti kaupungin aiemmasta ruutukaavaan perustuvasta kaavoituksesta. Nyt luovuttiin suorista kaduista ja säännöllisestä korttelirakenteesta ja siirryttiin jugend-tyylin kaareviin katulinjauksiin. Kimpiseen kaava määräsi pääkadut 18 ja sivukatujen 12 metriä leveiksi. Thomén ja Liliuksen kaavan hyväksyntä kuitenkin viivästyi ensin kaupungissa ja sittemmin keskushallinnossa sotilasviranomaisilta vaadittujen lausuntojen vuoksi. Uuden asemakaavan ohella tilattiin vuonna 1909 professori E. Piponiukselta uusi kaupunginkartta kiintopisteineen. Tämä ei kuitenkaan ollut asemakaavasuunnitelma, vaan lähinnä kaupungin mittaus. Lopulta kaupunki perui Thomén ja Liliuksen kaavan, ja uuden, valtuustossa vuonna 1917 hyväksytyn kaavan laati uusi kaupungininsinööri Jalmari Janhunen. Hänen laatimansa asemakaava lähinnä täydensi Thomén ja Liliuksen työtä. Se vahvistettiin 1920-luvulla, mutta sitäkään ei toteutettu. Ensimmäinen pääosin toteutetun asemakaavan keisarinkaavan jälkeen laati vasta Otto Iivari Meurman vuonna 1932, joka vuonna 1936 vahvistettiin yleisasemakaavaksi. Kun varsinaisen kaupunkialueen asemakaavoitus ja tonttien jako edistyi vain hitaasti, kasvoi sen ulkopuolinen asutus edelleen vuosisadan loppupuolella. Se laajeni pääosin suunnittelemattomasti. Kaupungin rajojen taakse syntyi lähinnä muualta muuttaneen väestön yhteisöjä. Ne sijaitsivat Lappeen kunnassa, mutta olivat Castrénin mukaan taloudellisesti kaupungista riippuvaisia ja sopivat huonosti sijaintikuntaansa. Kaupungin rajojen taakse asetuttiin usein veroja ja ammattikuntamaksuja pakoon. Itse kaupunkialueelta ei myöskään ollut helposti tarjolla tontteja vähävaraisille. Niiden määrää vähensi myös asemakaavan vahvistamattomuus. Lappeelaiset maanomistajat taas mielellään vuokrasivat tontteja 25–50 pennillä neliösylen. Vuoteen 1895 mennessä – Castrénin mukaan viimeisen 6–7 vuoden aikana – kaupungin rajojen ulkopuolinen asutus vastasi talomäärältään jo varsinaista kaupunkia. Esikaupungit alkoivat kasvaa rakuunarykmentin kaupunkiin sijoittamisen myötä, jolloin kaupun

RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=