226 Invalidikomennuskunnan tehtävistä vartiopalveluksen ja sotilaallisten harjoitusten ohella voidaan mainita, että siitä muun muassa komennettiin 1820-luvulla 10 sotilaan osasto vänrikki Saveljevin johdolla valvomaan järjestystä markkinoilla. Järjestyksenpito tosin päättyi joskus tappeluihin sotilaiden ja markkinaväen Kesken. Lisäksi invalidikomennuskunnasta oli 25 miestä varattu käyttämään tarpeen vaatiessa suurta paloruiskua. Luutnantti Juliuksen jälkeen komennuskunnan johtoon ainakin vuodesta 1822 alkaen tuli aliluutnantti Jaeschenkov. Uutta komentajaa moitittiin heikosta kurinpidosta, ja kaupunkilaiset ehdottivat maaherralle lähettämässään kirjeessä, että hänen tilalleen valittaisiin invalidivänrikki Saveljev, joka oli hoitanut komentajan virkaa sijaisena Juliuksen eron jälkeen. Jaeschenkov oli kuitenkin päällikkönä pääosan 1820-lukua. Ainakin vuodesta 1827 alkaen seurasi häntä vänrikki Tarasejovits. Vuodesta 1826 alkaen varuskuntaa täydensivät sekä Haminan että Lappeenrannan invalidikomennuskunnat. Haminan komennuskunnan päällikkö oli vänrikki Schalejev. 1820-luvun lopussa marssi jälleen runsaasti joukkoja kaupungin ohi. Invalidikomennuskunnan vahvuus oli tällöin noin 100 miestä. Lisäksi vuosina 1818‑-1820 majaili Lappeenrannassa myös 5. tykistökomppania. Tänä aikana invalidikomennuskunta oli majoitettuna linnoituksen kasarmien sijasta kaupunkilaisten taloihin. Invalidikomennuskuntaa pyrittiin tämän jälkeenkin majoittamaan majoitusvelvollisiin taloihin. Näin säästyi kustannuksia, ja samalla kasarmit vapautuivat ohimarssivien tai Lappeenrantaan leirille tulevien joukkojen käyttöön. Vuonna 1829 kaupunki sai kuitenkin uuden maaherran hyväksymän majoitusjärjestelmän, jonka perusteella invalidikomennuskunta sijoitettiin taas linnoituksen kasarmeihin. Kaupunkilaiset joutuivat kuitenkin toimittamaan heille valon, polttopuut ja taloustarvikkeet. Kesäisin Lappeenrannassa kävi harjoituksissa ainakin Viipurin jalkaväkirykmentti. Esimerkiksi heinäkuussa 1817 saapui Lappeenrantaan sen päällystöpataljoona. Sen komentaja eversti Krafström otti aluksi käyttöön linnoituksen länsirannan provinssikanslian rakennuksen eli maaherran talon, jossa oli aiemminkin majoittunut venäläisten joukkojen upseereita, ja kaksi kasarmia. Näistä pataljoona kuitenkin joutui luopumaan, sillä ne oli jo varattu tulevaa kehruuhuonetta varten. Jalkaväkirykmentin pataljoona oli Lappeenrannassa ainakin kesäisin vuoteen 1819 asti. Vuoden 1822 kesällä olivat kaupungissa jälleen Viipurin ja Savonlinnan pataljoonat sekä lisäksi osasto kasakoita. Ensimmäiset laajemmat autonomian kauden leiriharjoitukset pidettiin 11. elokuuta 1819. Silloin Lappeenrannan, Viipurin ja Savonlinnan jalkaväkirykmenttien Lappeenrannassa leirillä olevat pataljoonat ja kaksi yhteensä 20 tykin kenttätykistökomppaniaa pitivät suuren sotaharjoituksen Lappeenrannan edustalla. Harjoitus päättyi Nikolain etulinnakkeen valloitukseen. Harjoitukset pidettiin yleensä kaupungin edustalla sijainneella tasaisella kentällä. Liisa Castrénin mukaan tämä sijaitsi Suuren esikaupungin länsipuolella, Nikolain etulinnakkeen eteläpuolella. Aluetta nimitettiin Joutsenkentäksi, ja sen paikalle rakennettiin myöhemmin suuri leirikenttä. Alue oli harjoituskäytössä jo ennen vuotta 1812. Ensimmäisen kerran kenttää laajennettiin vuonna 1821. Kaupunkilaisten oli 1820-luvulla ja 1830-luvulla edellisen vuosisadan tapaan majoitettava sotaväkeä taloissaan. Majoitusta ei kuitenkaan tarvinnut antaa lukuun ottamatta satunnaisia ohimarsseja. Majoitusvelvollisia taloja esimerkiksi vuonna 1830 oli 55 kappaletta, vuonna 1832 79. Vaikka majoitusta ei normaalisti tarvinnutkaan antaa, piti kaupunkilaisten kuitenkin hankkia polttopuut ja valaistustarpeet linnoituksen sotilaille. Rasitusta pidettiin Castrénin mukaan kuitenkin lievänä ja jopa muisteltiin vanhoja hyviä aikoja, jolloin kaupunki oli rajalinnoitus ja runsaasta sotaväestä oli elinkeinoelämälle paljon hyötyä. Ajoittain majoitusrasitus kuitenkin nousi ankaraksi. Esimerkiksi vuonna 1844 oli kaupungissa runsaasti läpimarsseja ja majoitusrasitus kohosi niin suureksi, että kaupunkilaiset anoivat kuvernööriltä sen lieventämistä. Varuskunta lisäsi kaupungin kauppiaiden tuloja 1800-luvun alkupuolellakin. Käsityöläisten kannalta asia ei kuitenkaan ollut näin valoisa,sillä varuskuntajoukoissa oli usein taitavia ammattimiehiä, joita ammattikuntasäännöt eivät sitoneet ja jotka eivät maksaneet veroa ja pystyivät siten kilpailemaan myös edullisemmin hinnoin. Sotilaskäsityöläiset tai heidän perheenjäsenensä kiertelivät usein taloissa myymässä tuotteitaan. Lisäksi myytiin hyväksi mainittua leipää, joko sotilaiden omia annoksia tai itse leivottuja.
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=