254 12 SUOMEN RAKUUNARYKMENTTI 12.1 Rykmentin perustaminen Aloitteen suomalaisen ratsuväkijoukko-osaston perustamiseen teki Suomen senaatille sotaministeri ja keisari Aleksanteri III. Sitä pidettiin Venäjän sotilashallinnon kannalta yhtenä osana Suomen puolustusta. Ratsuväki kuului taktillisesti asiaan sotilasosastojen eturyhmittymänä. Venäläistä ratsuväkeä taas pidettiin soveltumattomana yhteistyöhön suomalaisten joukkojen kanssa. Ratsuväen perustaminen herätti Suomen lehdistössä runsaasti keskustelua. Esimerkiksi Åbo Underrättelser piti sitä hyvänä asiana. Armeijaan todettiin kuitenkin vielä tarvittavan kansallinen tykistöjoukko-osasto. Nya Pressenkin tunnusti ratsuväen tarpeen kunnon sotaväelle. Venäjältä saatiin lehden mukaan erinomainen esimerkki hyvin organisoidusta ratsuväestä. Suomalainen ratsuväki tulikin organisoida venäläisen kasakkarykmentin mukaisesti. Tosin Suomessa maasto vaati joitakin muutoksia. Suomessa olivat hevoset pienempiä, mutta se ei estänyt suomalaisia olemasta hyviä “kavalleristeja”. Ruumiinrakenteen ja henkisen puolen perusteella suomalaiset miehet olivat Nya Pressenin mukaan luotuja ratsastajiksi. Suomalaiset hevoset eivät lehden mukaan kelvanneet korkeampaan ratsastustaitoon, mutta tämä ei ollut välttämättä tarpeenkaan. Nya Pressen pohti myös hevosten hintoja. Suomalainen hevonen maksoi keskimäärin noin 500 markkaa. Tätä lehti piti suhteellisen kalliina. Venäläinen ratsuväki taas ratsasti vain pienin poikkeuksin kokonaan tanskalaisilla 125 ruplaa maksavilla hevosilla. Tanskalaisten hevosten hyötyä lehti piti kyseenalaisena. Österbottniska Posten taas pohti, mihin rakuunapataljoona sijoitettaisiin. Lehti myös kritisoi uusia sotilasmenoja, joita se varmasti arveli tulevan. Aikaisemmin kerätyn sotilaskassan, jolla oli saatu kasarmien rakentaminen ja aseistuksen hankinta alkuun, arveltiin olevan nyt riittämätön. Lehti huomautti, että Euroopan rikkaammatkin maat pyrkivät jo vähentämään sotilasmenoja, mutta kylmän ja nälkäisen Suomen sotilasmenot kasvoivat. Senaatti perusti ratsuväkiasiaa käsittelemään komitean jäseninä Suomen kenraalikuvernöörin sotaväen esikunnan päällikkö eversti Palin, Suomen sotaväen päällikköhallituksen esikuntapäällikkö eversti Willebrand, Pihkovan henkirakuunarykmentin eversti Schauman, reservikomppanian päällikkö majuri Järnefelt, prokuraattorin apulainen Borenius, sotilastoimituskunnan sihteeri Christiensson ja sihteerinä sotaoikeuden virkamies Kajanus. Komitean laatima ehdotus jätettiin senaatille ja käsiteltiin vuoden 1888 valtiopäivillä. Hufvudstadsbladet kommentoi komitean esitystä helmikuussa 1888. Sen mukaan komitea ehdotti ratsuväen kokoonpanoksi 2 rakuunarykmenttiä, jotka yhdistettäisiin prikaatiksi.Tätä johtaisi vain prikaatinkomentaja ja adjutantti apunaan kirjuri ja vahtimestari. Kummassakin rykmentissä olisi 288 miestä rauhan ja 384 sodan aikana. Reservijoukot perustuisivat ainoastaan ratsuväessä täysinpalvelleeseen miehistöön. Tämän vuoksi oli koulutettava paljon miehistöä – vain siten saataisiin riittävä reservi. Liikekannallepanoa varten tuli olla myös 177 miehen vahvuinen varaeskadroona. Palkkauksessa komitea oli päättänyt rinnastaa ratsuväen kaartiin, joten palkka olisi parempi kuin tarkka-ampujapataljoonilla. Komitea ehdotti yhden rykmentin kasarmeihin varattavaksi rahaa 1 034 500 markkaa. Ne tuli kerätä jo finanssikaudella 1889–1891, jos ratsuväen perustaminen aiottaisiin aloittaa komitean ehdotusten mukaan 1.11.1890. Komitea halusi myös muuttaa asevelvollisuuslakia. Sen kohta, jossa määrättiin vapaaehtoisia otettavaksi erikoisjoukkoihin vain kerran vuodessa eli lokakuussa, olisi muutettava ja Suomen armeijan maksimivahvuus nostettava 5 000 miehestä 6 000:een. Viborgsbladetkin totesi helmikuun lopussa 1888 ratsuväkikomitean saaneen työnsä valmiiksi ja jättäneen lausuntonsa senaatille. Lehti arveli senaatin varmaankin hyväksyvän lausunnon. Senaatista lausunto lähtisi Pietariin esiteltäväksi keisarille. Tarkennusten ja muutosten jälkeen se jätettäisiin hallituksen esityksenä säädyille. Artikkelissa toivottiin, ettei muita ehdotuksia ehdittäisi tehdä säädyille – ajan voittaminen oli tässä vaiheessa tärkeintä. Koska ehdotusta ei ehditty tuoda säädyille ennen valtiopäivien vaihtumista, pelättiin, ettei huolellisesti valmisteltu ehdotus enää menisi läpi.
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=