Lappeenrannan varuskuntahistoria

34 Willebrandin rykmentin Lappeenrantaan komennetuista miehistä oli jo vuoden 1739 syyskuussa 58 miestä sairaana, lokakuussa oli 95 sairasta ja 10 kuollutta. Sairaiden määrä nousi seuraavana vuonna toiselle sadalle ja vuoden 1740 alussa Willebrand raportoi varuskunnasta kuolleen 40 miestä, joukossa upseereita. Saman vuoden maaliskuussa neljästäsadasta sotamiehestä tai korpraalista oli terveitä vain 233 miestä. Kesällä 1740 tautitilanne helpotti hetkeksi, mutta syksyllä sairastuneiden määrä nousi jälleen. Miehiä sairastui ja kuoli talven mittaan niin, että keväällä 1741, vaikka varuskuntaa oli vahvistettu siirtämällä Savonlinnassa aiemmin ollut komppania Lappeenrantaan, oli palvelukseen pystyvien määrä vain 342 miestä. Sotilaiden tilannetta ei varmaankaan parantanut, että pääosin skånelaisilla sotilailla ja suomalaisilla kaupunkilaisilla ei ollut useinkaan yhteistä kieltä jolla kommunikoida ja hoitaa asioita. Rykmentin päällikön Willebrandin mukaan hinnat Lappeenrannassa olivat lisäksi korkeammat kuin Ruotsissa tai Pommerissa. Lisäksi useinkin myös käsityöammatin osaavilla sotilailla ei ollut köyhällä rajaseudulla mahdollisuutta hankkia sivutuloja. Tämä kurjisti sotilaiden ja heidän perheidensä tilannetta. Tilanne kärjistyi siihen, että skånelaissotilaat hankkivat lisää toimeentuloa myymällä uusia varusesineitä, joita he olivat Suomeen komennuksen yhteydessä saaneet. Tämä oli jyrkästi kielletty, ja siitä rankaistiin muun muassa sotamies Nils Björkmania. Sotilaiden köyhyyttä kuvannee myös se, että Hirnin vuoden 1741 viiden ensimmäisen kuukauden ajalta tilastoimista varuskunnan sotilaiden tekemistä rikkomuksista varastaminen oli yleisin. Sotilaiden kannalta oli ongelmallista, että he saivat ruoka-annoksensa viljana, eivät siis valmiina leipinä. Annoksessa oli 2/3 ruista ja 1/3 ohraa. Tämä oli suuri puute Lappeenrannassa, sillä kaupungissa ei ollut kunnollista myllyä. Lähin vesimylly oli kaukana kaupungista, ja sotilaiden käytössä oli vain maaherran hankkimat 27 käsikiviparia. Lisää huolta aiheutui kaupungin leipomosta. Siinä oli vain kuusi pientä uunia, joiden teho ei riittänyt varuskunnan tarpeisiin. Tällaisessa tilanteessa jotkut sotilaat pyrkivätkin vaihtamaan annosviljansa kaupunkilaisilta saataviin valmiiksi jalostettuihin tuotteisiin, olueen ja viinaryyppyihin. Willebrandin rykmentin surkeat olot Lappeenrannassa päättyivät lopulta vielä surkeammin Lappeenrannan taisteluun elokuun lopussa 1741. Hävityn taistelun jälkeen pääsi Haminaan pakenemaan willebrandilaisista vain 33 miestä muiden joutuessa vankeuteen tai kuoltua taistelussa. Lappeenrannan varuskunta oli monin tavoin sidoksissa kaupunkiyhteisöön ja vaikutti monin tavoin muun muassa kaupunkilaisten elinkeinoelämään. Linnoituskauden alussa vaikeuttivat varuskunnan ja kaupunkilaisten oloa monet seikat. Elintarviketilanne oli kireä. Muona-annoksista piti vielä vuonna 1724 vähentää suolalihan osuutta ja korvata alenema joko ryyneinä, rahana tai korotettuna tupakkaannoksena. Ruokapulan takia myös kiellettiin kaupunkilaisia tekemästä viljastaan olutta tai viinaa. Tämä kavensi kaupunkilaisten toimeentuloa, sillä näiden tuotteiden myynti oli merkittävä tulolähde. Kaupunkilaisten toimeentuloa taas edisti se, että linnoitustöihin palkattiin myös kaupunkilaisia. Näitä tarvittiin maansiirtotöihin ja ajureiksi, mutta myös kaupunkilaisiin kuuluville sepille, puusepille, lasimestareille ja muurareille riitti töitä. Kaupunkilaiset olivat myös upseeriston palkollisina. Vuonna 1724 käytiin nimittäin oikeutta kapteeni Bermanin palveluksestaan ajaman piian Elli Eskontyttären tapauksesta. Tiedetään myös kersantti Prinzillä olleen vuonna 1737 Liisa-niminen piika. Linnoituskauden alkaessa poistui ainakin osittain Lappeenrannassa aiemmalla kaupunkikaudella esiintynyt ilmiö, alueen ratsutalonpoikien asuminen ja kapakanpito kaupungissa. Vuonna 1724 määrättiin kapteeni Krahnin komppaniaan kuuluvat ratsumiehet Samuli Samulinpoika ja Matti Nuutinpoika myymään talonsa kaupungissa ja muuttamaan rustholleihinsa. Varusväen sotamiehet asuivat etenkin parakkien valmistuttua omissa oloissaan. Pienessä kaupungissa väestön kanssa oltiin kuitenkin paljonkin tekemisissä, etenkin vielä 1720- ja 1730-luvulla, kun varusväki oli suomenkielisiä pohjanmaalaisia tai savolaisia. Lähes kaikkiin kämnerinoikeuden riitajuttuihin liittyi yhtenä osapuolena sotilas, ja siten niitä käsitteli myös sotaoikeus. Sotamies Juho Piispa oli tutustunut väestöön vuonna 1723 ainakin kuudessa eri anniskelupaikassa, tuntemattomaksi jäänyt pohjalainen sotilas oli taasen joulun alla 1733 maannut Valpuri Juhontyttären varuskunnan parakin porstuassa. Oikeuden kanssa eivät joutuneet tekemisiin ainoastaan vähäväkiset. Vuoden 1733 kuninkaallinen asetus, jolla kiellettiin julkinen juopottelu, koitui kapteeni Krahnin kohtaloksi seuraavana vuonna. Varuskunta ja alueen muut joukot vaikuttivat Lappeenrannan käsityöläisten monipuolistumiseen. Muun muassa Karjalan rakuunoissa palveli Lappeenrannassa asuva pitkälle erikoistunut käsityöläinen, pistooliseppä Petter Hammarin. Sen leivissä oli myös kenttävälskäri Johan Jahn. Räätälit olivat

RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=