Lappeenrannan varuskuntahistoria

64 yhteiskunnan johtavissa asemissa olevista oli 3/4 jossain elämänsä vaiheessa työssä sotalaitoksen palveluksessa. Senaikaista yhteiskuntaa onkin nimitetty militaristiseksi yhteiskunnaksi. Yhteiskunnan “militarisoituminen” on epäilemättä vaikuttanut myös kulttuuriin ja siten myös rakennustaiteeseen. Lilius on aiemmin todennut, että ison- ja pikkuvihan välisen kauden asemakaavoista valtaosa liittyi Suomen puolustuskysymykseen ja oli linnoitusupseerien tekemiä. Myös Lappeenrannan asemakaavan suunnittelijat ja kaupunkirakentamisen johdossa olleet henkilöt olivat linnoitusupseereita. Tähän liittyen muodostaa upseereiden arvomaailma mielenkiintoisen lähtökohdan tulkittaessa Lappeenrannan asemakaavan muotoa ja sen perusteella toteutettua kaupunkirakennetta. Suomalaista upseeristoa vapaudenajalla tutkineen Kaarlo Wirilanderin mukaan 1700-luvun upseerit olivat arvojärjestyksestään “äärettömän arkoja”. Hän huomauttaa: “Etenkin siellä, missä eri aselajien upseereita sattui samoille seuduille, helposti syntyi kiistaa siitä, kuka oli arvossa oleva ensimmäisenä. Tällaisia arvonkipeyden hankauskohtia oli etenkin varuskuntakaupungeissa ja linnoituksissa.” Wirilander tuo esille myös sen, että sotilasvirat muodostivat arvojärjestyksen selväpiirteisen rungon; niiden oheen rakentui muiden virkamiesten arvoporrastus. Siviilivirat olivat kuitenkin sotilasvirkoja alempiarvoisia. Esimerkiksi jalkaväen kapteenia vastasi kollegion sihteeri tai akatemian professori, vänrikit ja kornetit olivat korkeammalla kuin lääninsihteerit ja kamreerit tai rykmenttien sotatuomarit. Arvojärjestyksen merkitystä koko yhteiskunnalle kuvaa hyvin se, että esimerkiksi vuonna 1740 ei maanmittareiksi saatu kyvykkäitä henkilöitä, koska maanmittareilla ei ollut säädyllistä virkaarvoa. Asia korjattiin siten, että kuningas vahvisti heille arvosijan vuoden 1714 arvojärjestyksen 40. luokkaan – askelta alemmaksi vänrikkejä ja kornetteja. Arvohierarkia ulottui vapaudenajalla laajalti yhteiskunnan eri alueille – jopa pukeutumiseenkin. Rakennustaiteen puolelta esimerkki tiukasta arvohierarkiasta ovat Erik Dahlbergin jo vuonna 1687 suunnittelemien ja vuonna 1730 uudistettujen sotilasvirkatalojen tyyppipiirustukset, joissa talon koko ja jäsentely määräytyi ruotu-upseerin arvon mukaan. Läpi yhteiskunnan ulottuva arvohierarkia, jossa sotilaat olivat muita merkittävämmässä asemassa, näkyy myös paikallisella tasolla kaupunkirakentamisessa. Linnoitusupseerien ylivalta tuli ruotsalaisella kaudella esiin Haminassa, jossa konduktööri Nordenberg Toivasen mukaan muun muassa totesi pormestari Wittstockille, että “maistraatti on Linnoituksen ja Herra everstiluutnantin käskyvallan alaisuudessa” – sotilaiden ja siviilien välille oli tullut kiistaa kaavoituksesta, ja konduktöörin mukaan se ei kuulunut siviilien määräysvaltaan. Myös Lappeenrannassa linnoitusupseerit määräsivät ainakin kaupungin asemakaavaan ja ulkoiseen edustavuuteen liittyvissä asioissa. Toivasen mukaan Haminan pormestari Wittstock, joka johti myös Lappeenrannassa pidettyjä raastuvanoikeuden istuntoja, luki Faberin rakennustoimintaa koskevat käskyt porvaristolle ja hyväksytti ne sellaisenaan. Everstiluutnantti Faber esimerkiksi määräsi huhtikuussa vuonna 1724 porvariston viemään kaupungin tunkiot tullin ulkopuolelle, jotta kadut pysyisivät puhtaana, rakentamaan ylätasanteelta rantaan johtavat portaat valmiiksi ennen matkalla olleen maaherran paluuta ja siirtämään rakennettavan makasiinin tiellä olevat vanhat rakennukset niille osoitettuun paikkaan. Asemakaavan ja myös toteutuneen kaupunkirakenteen hierarkkisuus, jolla tässä tarkoitetaan Lappeenrannan jakoa toisistaan eriytyneisiin kaupunginosiin ja merkittävimpien katujen arkkitehtonista korostamista, voidaan siten selittää paitsi topografian ja puolustuksellisten tekijöiden, niin myös vapauden ajan yhteiskunnan ja eritoten sotilaiden arvomaailmassaan sisäistämän arvohierarkian turvin. Ongelmallista on kuitenkin se, että muissa sotilaiden ison- ja pikkuvihan välisenä aikana Suomeen suunnittelemissa asemakaavoissa ei ole havaittavissa samankaltaista hierarkkisuutta kuin Lappeenrannassa. Syyt voivat siis olla pääasiassa Lappeenrannan linnoitusniemen topografiassa. Silloin ei kuitenkaan täysin selity, miksi Faber ja Johan Conrad Cedersparre kiinnittivät linnoitussuunnitelmassaan “alakaupunkiin” niin suurta huomiota – miksi se artikuloitiin niin selkeästi ja rikkaasti. “Alakaupungin” artikulointi selittyy lääninhallinnon ja maaherran, sotaneuvos Johan Frisenheimin, jota Juvelius nimittää “ensimmäiseksi vertaistensa joukossa”, sijoittumisella Lappeenrantaan. Frisenheim oli toiminut isonvihan aikana Ruotsin Suomen-joukkojen sotakomissaarina ja oli niittänyt runsaasti mainetta toiminnastaan. Rannan mukaan armeijan ylipäälliköt Lybecker ja Nieroth arvostivat suuresti Frisenheimia – Nieroth muun muassa nimitti häntä “esikuvaksi vailla vertaa”. Frisenheim rahoitti ulkomaisilla suhteillaan tehokkaasti armeijan toimintaa: Frisenheimin arvoa kuvaa, että Ruotsin valtionkonttori oli vuonna 1710 hänelle velkaa 56 000 hopeatalaria. Lappeenrannan linnoituksen rakentamiseenhan pikkuvihaa edeltävänä kautena käytettiin kokonaisuudessaan noin 24 000 hopeatalaria. Frisenheimille annettiin usein koko maata koskevia tehtäviä; Suomessa hän toimi muun toimensa

RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=