125 9.2 Autonomian kauden asemakaavoitus ja kaupungin alueen laajeneminen Lappeenrannan asemakaava säilyi muuhun Suomeen liittymisen jälkeen edelleen 1700-luvun loppupuolella muodostuneessa hahmossa. Kaupunki jakaantui siis kolmeen eri kokonaisuuteen, linnoitukseen, Suureen esikaupunkiin ja Pieneen esikaupunkiin, jotka linnoitusesplanadi erotti toisistaan. Pienen esikaupungin asutus pysyi lähes koko kauden entisellään. Linnoituksen asemakaava muuttui rakennuksia purettaessa jonkin verran lähinnä aukioiden osalta. Linnoituksessakaan aluetta ei laajennettu. Suuren esikaupunginkin asemakaavan ydin pysyi samana kuin jo 1700-luvun lopussa. Kaupunki laajeni kuitenkin juuri siellä. Alussa alue kasvoi laajentamalla ruutuasemakaavaa ja kaupunkirakennetta, jatkamalla katuja ja kortteleita sekä kaavoittamalla lisää tontteja. Kaupunkialue käsitti vuonna 1812 23,48 hehtaaria, jota pidettiin etenkin laiduntamisen kannalta liian pienenä. Rakennettavia tontteja oli kuitenkin vapaina. Liitoksen aikaan Suuressa esikaupungissa oli rakennettuna 52 tonttia, joista 23 autiota. Paldossa oli kahdeksan rakennettua ja kaksi autiota tonttia. Yksityistalojen luku vanhassa kaupunkikeskustassa jäi lopulta vähäiseksi. Linnoituksessa oli vuosisadan vaihteessa ollut siviilihenkilöiden omistamia taloja kymmenkunta. Asutus sijoittui kahteen ylätasanteen pohjoisosassa kivikasarmien vieressä sijainneeseen kortteliin, komendantin talon ja linnoitusvallin väliin sekä ortodoksisen kirkon läheisyyteen. Linnoitusupseerien kirjaamat talonomistajat olivat nimistä päätellen virkamiehiä tai venäläisiä kauppiaita. Vuonna 1812 oli linnoituksessa yksityisten omistamia taloja enää seitsemän ja rakentamattomia tontteja kuusi. Vuonna 1820 oli linnoituksessa edelleen 7 yksityistaloa, kun Suuressa esikaupungissa lukumäärä oli noussut 63:een ja Paldossa 10:een. Suuren esikaupungin taloluku nousi vuonna 1825 67:ksi ja vuoteen 1830 mennessä putosi 66:ksi. Vuonna 1830 Paldossa oli 13 taloa. 1830-luvun lopussa yksityistontit linnoituksessa vähenivät edelleen. Kauppias Kuffshinoffin perilliset ja lukkari Rehell myivät tonttinsa valtiolle, ja kauppias Savander lahjoitti linnoitustalonsa kaupungille. Tämä osoitti Liisa Castrénin mukaan, että kaupunkilaiset eivät enää halunneet asua linnoituksessa. Päätelmää voi pitää uskottavana, kun ottaa huomioon, että kaupungin siviilitoiminnot – kauppa, hallinto ja muut palvelut olivat pääosaltaan siirtyneet siviiliväestön mukana Suureen esikaupunkiin. Linnoituksen erotti esikaupungista vielä linnoitusesplanadi, ja vaikka matka linnoituksessa asuvalle ei sinänsä ollut kovin pitkä, niin taival oli mäkinen. Lisäksi linnoituksessa sijaitsivat venäläisten joukkojen kasarmit ja kehruuhuone, jotka saivat tavallisen kaupunkilaisen kaihtamaan sitä asuinympäristönä. Vuonna 1839 oli koko kaupungissa 87 yksityistaloa. Näistä parikymmentä oli Castrénin mukaan verrattain uusia. Vuonna 1842 oli luku pudonnut 83:een. Tällöin kaupungissa oli kahdeksan rakentamatonta tonttia. Vuonna 1854 laskettiin kaupungissa olevan 80 yksityistaloa. Linnoituksissa oli enää kolme yksityistaloa kehruuhuoneen johtajan asunnon lisäksi: postimestarin, Kuffschinoffn ja Scheschunoffin talot. Julkisia rakennuksia oli sotilasrakennusten lisäksi neljä. Asutus pysyi melko vakaana aina 1880-luvulle saakka. Liisa Castrén on laskenut Lappeenrannan tonttien lukumäärän lukuun ottamatta ensimmäistä kaupunginosaa olleen vuosina 1830–1875 seuraavaksi: vuosi II III IV yht. 1830 64 - 13 77 1835 65 - 13 78 1840 65 - 13 78 1845 77 - 13 90 1850 41 36 14 91 1855 41 36 15 92 1860 41 56 15 112 1865 41 56 16 113 1870 41 56 16 113 1875 41 56 16 113 Taulukko kuvaa vain kaupungin tontteja, eikä siitä siten ilmene, kuinka moni tontti oli rakennettu. Castrénin mukaan tonttiluku kuitenkin vastaa hyvin myös kaupungin väkilukua; rakentamattomia
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=