216 Lappeenrannan uusien sotilasrakennusten työt olivat Castrénin mukaan ainakin periaatteessa salaisia. Kaikessa hiljaisuudessa kaupungissa kuitenkin havaittiin linnoituksen ylätasanteelle Kaupunginlahden puoleiselle reunalle kohoavan korkeita tiilisiä majoitusrakennuksia sekä rakuunarykmentin kasarmialueelle useita tiilirakennuksia. Paikalliseen byrokratiaan ja siten myös arkistoainekseen rakennustyöt jättivät leimansa tänne pitkähköksi ajaksi sijoitetun sotilasrakennuskomitean vuoksi ‑- sen majoittamiseen nimittäin jouduttiin maksamaan majoitusrahaa. Tiivistynyt sotilasrakentaminen näkyi myös maankäyttöriitoina kaupungin ja sotilasviranomaisten välillä. Esimerkiksi kasarmialueen vieressä sijainnut Nikolain etulinnake oli 1800-luvulla siirretty muiden linnoituslaitteiden tapaan kaupungin haltuun. Keväällä 1911 kuitenkin kenraalikuvernööri pyysi alueen luovuttamista venäläisille joukoille kirkon tontiksi. Kaupunkia ei Castrénin mukaan sortokauden pahetessa erityisesti kiinnostanut nähdä keskellä kaupunkia venäläistä sotilaskirkkoa. Valtuusto lykkäsi asiaa vuoteen 1912 ja yritti estää rakennustyöt muun muassa vedoten muinaistieteelliseen toimikuntaan, mutta ei onnistunut. Sotilaskirkon peruskivi laskettiin 29.6.913, mutta rakennustyöt keskeytyivät jo seuraavana vuonna. Itsenäistymisen myötä kirkko siirtyi kaupungin seurakunnalle ja muutettiin luterilaiseksi. Vuonna 1915 taas venäläinen sotilasrakennuskomitea ja kaupunki kiistelivät kaupungin suorittamista satamatöistä. Samassa yhteydessä komitea ilmoitti linnoituksen kuuluvan Venäjän kruunulle. Lappeenrannan varuskunnan rakennustoimistossa säilyneen piirustusaineisto viittaa siihen, että rakennuksia alettiin tehdä vasta vuonna 1914, joskin jo vuodelta 1910 on säilynyt joitakin uusien rakennusten suunnitelmapiirustuksia. Osa kasarmeista lienee Lappeenrannan majoituslautakunnan lausuntojen mukaan ollut valmiina jo vuonna 1915. Vuonna 1917 valtuusto totesi sotilasrakennushankkeet jo rauhan aikana päätetyiksi eikä töissä enää sen tietojen mukaan ollut työväkeä. Sotilasrakennuskomitealle myönnettiin kuitenkin majoitusrahaa vielä vuoden 1917 loppuun asti. Uudet sotilasrakennukset sijoitettiin ‑- jo vuonna 1907 esiintyneiden hahmotelmien tapaan ‑- lisärakennuksina vanhoille alueille. Varsinaista uutta kasarmialuetta ei siis perustettu. Suomen rakuunarykmentin kasarmialueen asemakaava säilyi lisärakentamisenkin myötä ranta-alueen upseerien asuinalueen ja osin ylätasanteen osalta. Esimerkiksi keskusaukio, ylätasanteen Nikolain linnakkeen puolinen sivusta ja eteläosan esplanadi osin jäivät aiempaan asuun. Uudet tallit kuitenkin täyttivät aiemmat tallienväliset ratsastuspihat, ja kasarmialueen pohjoisosan väljyys katosi uusien varastojen ja tallien jälkeen – vanhan maneesin pohjoispuolelle sijoitettiin toistakymmentä uutta sotilasrakennusta. Rakuunarykmentin kasarmialueella merkittävimmät rakennukset olivat kolmen vanhan rakuunakasarmin täydennykseksi rakennetut kaksi uutta kaksikerroksista kasarmirakennusta. Lisäksi rakennettiin muun muassa ruokala, leipomo ja mestareitten asuin- ja verstasrakennus. Useimmat uudisrakennukset olivat kuitenkin talleja ja varastoja. Vuoteen 1918 mennessä kasarmialueelle oli rakennettu yhteensä 26 uutta sotilasrakennusta. Vaikka valtaosa niistä sijoitettiinkin rakuunoiden kasarmialueelle, niin myös linnoitukseen rakennettiin kolme isoa kaksikerroksista päällystön asuintaloa ja eräitä muita sotilasrakennuksia. Rakennusten ulkoasu oli hyvin yhtenäinen. Kaikkien materiaalina oli punatiili ja lähes kaikki ne olivat suorakaiteen muotoisia ja satulakattoisia. Niiden arkkitehtuuri ei siten nojannut Gripenbergin suunnittelemien rakennusten tavoin rakennusmassan veistokselliseen ryhmittelyyn, vaan lähinnä julkisivujen koristeluun. Julkisivut taas edustivat historistista punatiiliarkkitehtuuria, joka oli 1800-luvun loppupuolella ja vielä 1900-luvun alussakin muodikas tyyli. Koristeaiheet nojasivat tiilen materiaalina suomiin mahdollisuuksiin. Julkisivuja jäsensivät liseenit ja räystään alainen tiilinen hammaslista. Niitä voitiin käyttää myös oviaukkojen korostamiseen. Oviaukkoja saatettiin korostaa jatkamalla ovea reunustavia liseenejä yli räystäslinjan ja muodostamalla siten frontoni. Useimpien rakennusten yläosassa esiintyi palmettikoriste. Liseeneiden kohdalla se oli luonteeltaan kapiteeli, mutta päädyissä sitä käytettiin atektonisesti, ilman että sitä olisi “tukenut” mikään rakenne. Kokonaisuudessaan seinäpinnasta ulkonevat muuratut palmetit yhdistettynä hammaslistaan ja katon sakaraharjaan voidaan nähdä historistisena viitteenä gotiikan linna-arkkitehtuuriin. Koristeaiheiden mahdollisten historiallisten esikuvien ei tarvinnut tulla Keski-Euroopasta, vaan
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=