280 13.2 Kaupunkirakenne itsenäisyyden kaudella 13.2.1 Kaavoitus Lappeenrannan kaavoitukselle oli 1900-luvun alussa tyypillistä monien toteutumattomien asemakaavasuunnitelmien laatiminen. Vuosisadan vaihteen jälkeen vuonna 1906 J. Jaakkola laati luonnokset II:n ja III:n kaupunginosan ja myöhemmin koko kaupungin uudeksi asemakaavaksi. Vuonna 1908 annettiin uusien kaupunginosien Leirin ja Kimpisen kaavoittaminen Valter Thomélle ja Hugo Liliukselle. Kaavoja ei kuitenkaan vahvistettu, vaan vuonna 1916 kaupungininsinööri Jalmari Janhunen laati uuden asemakaavan, jonka kaupunginhallitus hyväksyi vuonna 1917. Janhusen kaavaa ei toteutettu, kuten ei myöskään vuonna 1927 Otto-Iivari Meurmanilta tilattua Kimpisen ja Taikinamäen asemakaavaa tai vuonna 1929 K.A. Jylhältä tilattua eteläisten kaupunginosien asemakaavaa. Vuoden 1932 suuren alueliitoksen jälkeen tilattiin Meurmanilta kaupungin yleisasemakaava. Tämän vuonna 1936 vahvistetun yleisasemakaavan mukaan rakennettiin Kimpisen ja Taikinamäen lisäksi uudet kaupunginosat V–XI. Toivanen on osuvasti kuvannut vuoden 1936 kaavan luoneen Lappeenrannalle vanhan keisarinkaavan ympärille uuden “vuosirenkaan”, joka sai rakennuskantansa 1940- ja 1950-luvulla. Yleisasemakaavassa keskustan alue jäi entiselleen ja uudet kaupunginosat kaavoitettiin pientalovaltaisiksi. Lappeenranta oli edelleen – kuten Jormakka on todennut – pientalokaupunki melkein koko keskustaa myöten. Sotien jälkeisen ensimmäisen yleiskaavan suunnittelijaksi valittiin jälleen professori Otto-Iivari Meurman sekä arkkitehti Olli Kivinen 1950-luvun alussa. Kaavaluonnos hyväksyttiin valtuustossa vuonna 1953. Olli Kivisen Lauritsalaan laatima yleiskaava hyväksyttiin vuonna 1956. Yleiskaavoilla on katsottu olleen merkittävä vaikutus kaupunkirakenteen kehittymiseen. Lappeenrannan suunnittelualue kattoi kaupungin hallinnollisen alueen ja sen länsi- ja itäpuolella sijainneet Lappeen kunnan alueet, joille asutus oli jo levinnyt tai joille asutuksen voitiin katsoa leviävän lähitulevaisuudessa. Vuonna 1952 yleiskaavatyötä laajennettiin antamalla Kiviselle myös Lappeenrannan itäpuolella sijaitsevan Lauritsalan kaavatyö. Lappeenrantaa ja Lauritsalaa ei tällöin ollut vielä yhdistetty ja ne olivat siten hallinnollisesti kaksi eri kuntaa. Kunnat olivat kuitenkin jo aiemmin kasvaneet kokonaisuudeksi. Olli Kivisen kaavakuvauksen mukaan kunnat muodostivat esikaupunkialueineen Saimaan rantaan nauhamaisesti sijoittuneen kapean ja pitkän yhdyskunnan. Alueen pituus oli noin 15 kilometriä ja leveys vaihteli 1–7 kilometriin. Asutuksen suunta ja vaihtelevuus johtuivat Kivisen mukaan osittain Salpausselän harjusta, jonka etäisyys Saimaan rantaviivasta vaihteli ja osittain Saimaan rantaa seuraavan liikenteen pääsuunnasta. Kivisen mukaan Lappeenrannalle ja Lauritsalalle tyypillinen asutuksen ja teollisuuden nauhamainen muoto jatkui edelleen Saimaan rantaa seurattaessa Joutsenoon ja Imatralle. Rantavyöhykkeelle oli 1950-luvun lopussa sijoittunut 3/4 Etelä-Saimaan alueen teollisuudesta ja puolet alueen väestöstä. Vuoden 1967 alussa Lappeenrantaan liitettiin Lauritsalan ja Lappeen kunnan alueet. Liitoksen jälkeen kaupunki oli pinta-alaltaan Suomen suurin. Vuonna 1967 Olli Kivinen laati vielä uuden yleiskaavaluonnoksen. Sitä ei kuitenkaan viety kaupunginhallituksen hyväksyttäväksi. Alueliitoksen jälkeen kaupungin keskustan tuli toimia laajan Suur-Lappeenrannan keskuksena. Keskustan asemakaavaa oli ratkottu kilpailun avulla jo aiemmin. Vuonna 1957 aatekilpailun voitti arkkitehti Erkki Pasanen ja vuonna 1963 varsinaisen suunnittelukilpailun arkkitehti Jere Juutilainen. Voittaneeseen ehdotukseen lisättiin myöhemmin muun muassa Viljo Revellin suunnittelema kaupungin hallintokeskus. Jormakan mukaan vielä vuoden 1956 yleiskaavassa keskustan rakentaminen oli haluttu keskittää muutamiin korkeisiin tornitaloihin. Juutilaisen ehdotuksessa siirryttiin matalampaan rakentamiseen ja eritasojärjestelyihin. Juutilaisen ehdotuksesta muokattu keskustan asemakaava on toiminut alueen rakentamisen pohjana aina 1980-luvulle saakka.
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=