281 13.2.2 Kaupunkirakenne Matti Räsänen jakaa 1920-luvun Lappeenrannan erilaisiin vyöhykkeisiin. Ensimmäisenä vyöhykkeenä toimi linnoitus, joka Räsäsen mukaan oli kaupungin vanha ydin, mutta 1800-luvulta alkaen taantuva kaupunginosa. Kaupunginosassa sijaitsi vankila, vankilan henkilökunta asui siellä ja siellä oli runsaasti asumattomia rakennuksia. Toinen vyöhyke oli ydinkeskus eli toinen ja kolmas kaupunginosa. Siellä sijaitsi suurin osa kaupungin elinkeinotoiminnasta ja asunnoista. Räsäsen mukaan tähän ydinkeskustaan liittyi myös rautatien siitä erottama Pallon alue eli neljäs kaupunginosa. Kolmas vyöhyke oli sotaväen kasarmi- ja harjoitusalue kaupungin länsipuolella. Tämä oli kaupunkilaisten kannalta suhteellisen suljettu alue, joskin jännittävä retkien kohde. Neljäs vyöhyke oli teollisuusvyöhyke – etelän Ihalaisten kalkkitehtaan alue ja idän puunjalostustehtaiden alue. Tähän vyöhykkeeseen liittyivät myös teollisuuslaitosten työläisten asuinkäyttöönsä rakentamat mökkikylät eli esikaupunkialueet, joiden asukasluku kohosi jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä suuremmaksi kuin varsinaisen kaupungin. Itsenäisyyden kauden alussa kaupunkirakenne muuttui vain vähän. Ensimmäisen maailmansodan aikana Lappeenrannan rakennustoiminta oli lähes pysähdyksissä. Keskustassa ei vielä 1920luvullakaan rakennettu kovin runsaasti. Linnoituksesta aiempaan Viipurin esikaupunkiin johtanut Kauppakatu oli edelleen kaupallinen keskus ja tärkein katu. Matti Räsäsen kuvauksen mukaan “Toinen kaupunginosa muodosti –– Lappeenrannan ytimen ja Kauppakatu poikkikatuineen sen sykkivän valtaväylän”. Kun esikaupungit vuonna 1932 liitettiin kaupunkiin, tuli niiden vaatimaton ja pitkälti omin avuin rakennettu rakennuskanta ja miljöö virallisestikin osaksi Lappeenrannan kaupunkikuvaa. Rakennukset vaatimattomina yksikerroksisina puurakennuksina eivät sinänsä poikenneet varsinaisen kaupungin asuinrakennuksista. Esikaupungeissa ne olivat kuitenkin huomattavasti pienempiä kuin vanhan kaupunkialueen talot. Myös tontit olivat erittäin pieniä, ja esikaupunkien asemakaava ei muun kaupungin tapaan enää ollut ruutukaava. Esikaupunkien epäsäännöllinen katuverkko muodostui maaston, yksityisten rakentajien mieltymysten ja maan omistussuhteiden mukaan. Lisäksi kadut olivat kapeampia kuin vanhan ruutukaavakaupungin kadut ja esikaupungeissa ei sijainnut julkisia rakennuksia. Räsäsen mukaan Lappeenrannan kaupunkirakenne säilyi teollistumisvaiheessa vielä koskemattomana, sillä teollisuusyritykset rakennettiin jo rakennusjärjestyksen määräystenkin perusteella kaupungin laidoille tai ulkopuolelle. Vanhaa kaupunkikuvaa alkoivat Räsäsen mukaan kuitenkin vääjäämättä rikkoa liike-elämä ja sen vaatima liikenne sekä liikennevälineiden kehitys. Vielä 1930-luvulle Lappeenranta säilyi puukaupunkina, jonka ulkoinen hahmo Räsäsen kuvauksen mukaan “periytyi esiteollisen kaupungin rakenteesta ja muovautui matalista yksikerroksisista asuinrakennuksista sekä muutamasta harvasta julkisesta rakennuksesta, jotka nekin olivat puisia kuten kaupungin raatihuone ja Lappeen kirkko. Poikkeuksen muodostivat vain tavallaan kaupunkiin kuulumattomat varuskuntaalueet: Linnoitus ja kasarmit”. Katutilaa jäsensivät 1800-luvun tapaan myös aidat ja portit. Vuoden 1910 rakennusjärjestyksessä oli tontin rajoille määrätty tehtäväksi aita. Epäilemättä paloturvallisuussyistä oli talot tai tontit varustettava sellaisella portilla (leveys 2,4 metriä), että niiden lävitse voitiin ajaa ajoneuvolla. Tulipalovaaran vuoksi oli myös mahdollisuuksien mukaan tehtävä pienempi käyntiportti kadulle tai torille. Sotien jälkeisellä kaudella – edelleen Räsästä lainaten – “katutilan harmonia alkoi pirstoontua”. Vielä vuoden 1944 rakennusjärjestyksessä tontti määrättiin rajattavaksi aidalla, mutta maistraatti saattoi erityisissä tapauksissa sallia aitauksen jätettäväksi pois. Vuoden 1964 rakennusjärjestyksen mukaan taas tontin omistajalla oli enää oikeus tehdä aita tontin reunalle, jollei maistraatti tätä kieltänyt. Porttien koot määrättiin suuremmiksi ja maan kaltevuudet portin kohdalla loivemmiksi. Nämä määräykset kuten myös aitojen rakentamismääräykset johtuivat Räsäsen mukaan uudesta liikennevälineestä eli autosta: liikenteen tuli sujua ja aidat eivät saaneet vaarantaa näkyvyyttä. Itse rakennuksiin alettiin 1890-luvulta lähtien lähinnä kaupoissa avata suoraan kadulle johtavia ovia ja myöhemmin myös suurentaa ikkunoita näyteikkunoiksi. Puurakennukset säilyivät yksikerroksisina. Vuoden 1910 rakennusjärjestyksessä kiellettiin puurakennusten rakentaminen kuutta metriä korkeammiksi kivijalasta katonrajaan mitattuna. Rakennuksen tuli olla yksikerroksinen, eikä ullakolle saanut rakentaa tulisijalla varustettuja huoneita. Räsäsen mukaan väestöpaineen pakottamana
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=