296 13.4. Kaupunkirakenteen erityispiirteitä Lappeenrannan kaupunkirakenne muuttui lopullisesti vasta sotien jälkeen. Uusiksi kaupunkirakenteen erityispiirteiksi tulivat autoliikenteen merkitsemät kadut, kiviset kerrostalot ja julkiset rakennukset. Sen sijaan aiemmalle kaupunkirakenteelle tyypilliset matalat puiset kaupunkirakennukset katosivat lähes kokonaan uudisrakentamisen myötä. Kaupunkikuvalle oli tyypillistä jatkuva muutos ja tietynlainen keskeneräisyys, jatkuva rakentaminen. Vielä 1970- ja 1980-luvulla Lappeenrannan keskusta-alueen vanhojen puutalojen purku jatkui kiivaana. Purkamiset herättivät toisaalta vastustustakin, joskaan tämä ei ollut kovin tehokasta – toki joitakin rakennuksia kuitenkin saatiin säilytetyksi. Kooste tapahtumia valppaasti seuranneiden sanomalehtien otsikoista aikakaudelta valaisee kaupunkikuvan muutosta. Vuonna 1975: “Museo- ja kuvataidelautakunta: Rakennushistoriallisesti arvokkaat rakennukset säilytettävä”, 1976: “Vanha ja arvokas on säilytettävä”, 1979: “Kilta vaatii: Vanhat puutalot säilytettävä”, 1978: “Keskustan vanhoille puutaloille ei toivoa Lappeenrannassa”, 1979: “Kaupunkikuvaselvitys lähtee kierrokselle”, 1981: “Kaksi arvokasta puutaloa puretaan Lappeenrannassa”, “Purkutuomio”, “Lappeenranta tuhoaa arvokkaan puukorttelin”, “Lappeenranta menettämässä identiteettiään”, 1983: “Kauppakadun pikkukauppoja pois uuden liiketalon tieltä”, 1984: “Kauppakadun puutalot katoavat kevään aikana”, 1985: “Viimeinen puutalo” “Kilta puutalon puolesta”, 1987: “Museoväki pohtii rakennussuojelua”. Kun Lappeenrannan vanha puutaloihin perustuva kaupunkirakenne kirjaimellisesti hajosi sotien jälkeen, säilyivät varuskunta-alueet edelleen keskustan kaupunkirakenteen osatekijöinä. Kiinnostavaa on toisaalta myös Lappeenrannan suuren leirikentän esiintyminen edelleen kaupunkirakenteessa. Leirikenttä ei tosin kokonaan enää ollut sotilaiden käytössä – rakuunoiden jalkauttamisen jälkeen sillä ei enää olisi ollut varsinaista tehokasta käyttöä harjoitusalueena – vaan se toimii lentokenttänä. Jo 1950-luvun yleiskaavatyön yhteydessä todettiin, että Lappeenrannassa oli sijainniltaan ja kenttäpohjaltaan eräs Suomen parhaista lentokentistä, ja edelleen ainakin kentän sijainti on hyvä matkustajien kannalta, se kun on aivan kaupungin keskustan läheisyydessä. Myös linnoituksen alue säilyi muutoksitta kaupunkirakenteessa, vaikka alueen sotilaskäyttö vähenikin. Itsenäisyyden kauden alussa työskenteli valta-osa linnoituksen asukkaista vanginvartijoina. Kaupunginosassa asui vuonna 1920 – vankeja lukuun ottamatta – yhteensä 117 henkeä. Tällöin armeijan hallitsemat rakennukset olivat asumattomia. Samana vuonna linnoituksen länsireunan ja Pallon maisemaa muutti Rapasaaresta Pallonlahteen rakennetun pengerryksen päälle tehty rautatie, joka johti Tyysterniemelle vuonna 1922 rakennetulle Rikkihappotehtaalle. Vuonna 1940 linnoituksessa asui enää 87 henkilöä, 0,7 % kaupungin väkiluvusta. Asukkaat saivat elantonsa joko armeijasta tai vankilasta. He asuivat pääosin kahdessa asuinkasarmissa, joista toisessa asui vankilanjohtaja ja muuta vankilan henkilökuntaa, yhteensä 24 perhettä, ja toisessa asui 11 ratsuväkiprikaatin henkilökuntaan kuuluvaa perhettä. Vielä asui linnoituksessa entiseen komendantin taloon sijoitetun Lappeen tuomiokunnan käräjätalon notaari ja Rapasaaressa rautatien kirjuri perheineen. Vuonna 1950 oli linnoituksen asukasmäärä noussut. Räsäsen mukaan syynä tähän oli asuntopula, jonka takia huonokuntoisiakin rakennuksia otettiin asuinkäyttöön. Linnoituksessa asui runsaasti upseereja ja kaupungin omistamissa rakennuksissa muun muassa poliiseja, virkailijoita, ammattimiehiä ja työmiehiä. Alueen väkiluku oli 326 henkilöä eli 2 % kaupungin väkiluvusta. Sitten asukkaitten määrä putosi hitaasti, ja vuonna 1960 linnoituksessa asui enää 1,4 % kaupungin väestöstä. Alueen rakennusten kunnossapitoon, etenkään puurakennusten, ei kiinnitetty huomiota. Poikkeuksellisesti laajennettiin vankilan siirryttyä pois sen puinen työhuonerakennus urheiluhalliksi, jonka puolustusvoimat vuokrasi Lappeenrannan Urheilutalo Oy:lle vuonna 1947. Rakennusta laajennettiin edelleen vuonna 1951. Linnoituksen historiallinen merkitys paikallisena ja valtakunnallisena muistomerkkinä alkoi selvitä vasta 1960-luvulta lähtien. Linnoituksen suojelupyrkimyksiä ajoi Lappeenrannassa erityisesti Lappeenrannan Kilta. Se suhtautui torjuvasti linnoituksen uudisrakentamiseen ja esitti alueen säilyttämistä ja entistämistä. Lopullisesti linnoituksen korjaustöihin päästiin vasta 1980-luvulle tultaessa.
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=