131 9.3 Kaupunkirakenne autonomian kaudella Pietariin matkalla ollut Georg von Schults kuvasi kirjeessään vaikutelmiaan Lappeenrannasta kesäkuussa 1833. Saapuessaan maantietä pitkin aukeni matkustajan eteen yhtäkkiä kimalteinen järvimaisema, joka toi hänen mieleensä peilikaupan. Suurimmasta “peilistä” nousi kaksihaarainen kohouma. Toisessa haarassa huomio kiinnittyi, persoonallisia vertauksia käyttävän von Schultsin mukaan, valtavaa vyötiäistä muistuttavaan hahmoon. Tämä kauempaa vyötiäistä muistuttava hahmo ilmeni sitten tietä pitkin lähemmäksi kulkiessa kaupungin luterilaiseksi puukirkoksi, jonka puiset seinät, jyrkkä, musta paanukatto ja kunnioitettava korkeus tekivät von Schultsiin vaikutuksen. Kirkon ohitettuaan havaitsi matkustaja kauempaa näkemänsä kohouman toisessa haarassa joukon rakennuksia, joita ympäröivät vihreät nurmipenkit. Lähemmäksi kuljettuaan von Schults hämmästyksekseen havaitsi kyseessä olevan linnoituksen – nurmipenkit olivat linnoitusvalleja. Juhannuksena 1838 Lappeenrannassa vieraillut Fredrika Runeberg taas kuvasi kaupunkia seuraavasti: “Lappeenranta on pienenpieni kaupunki ja kun tulimme Dammerteilta katsoimme sen tai oikeammin esikaupungin, sillä kaupunki ei olekaan muuta kuin sellainen. Varsinainen kaupunki on vain linnoituslaitteet ja ojennuslaitos ja muutamia taloja sotaväen käyttöön.” Runeberg tarkoitti Suurta esikaupunkia. Siellä varakkaimmat kauppiaat asuivat linnoituksen pääportilta suoraan etelään johtavan Kauppakadun varrella. Käsityöläiset taas asuivat yleensä nykyisen Kaupunginlahden rannasta luterilaiselle kirkolle johtavan Kirkkokadun itäpuolella tai Paldossa. Kahta esikaupunkia yhdisti toisiinsa linnoitusesplanadin sivuitse kulkeva tie, jota alettiin ajan mittaan nimittää Esplanadiksi. Kaupunki eli vielä läheisessä suhteessa maaseutuun. Pellot ulottuivat etelästä aivan Suuren esikaupungin laitaan, ja yksi ympäristön pelloista rajoittui kirkon aitaan. Sotilaat viljelivät Suuressa esikaupungissa ja Esplanadilla kaalia ja rinteiltä korjattiin heinää. Linnoituksen vallit tunnettiinkin kaupungissa hyvinä heinämaina. Niiden vuokraoikeudesta kilpailtiin usein. Tavallisesti ne vuokrasi paikallismajuri taatakseen varuskunnan heinien saannin. Suuri esikaupunki sijaitsi Saimaan rannan ja Salpausselän tasanteen välimaastossa. Rannan ja tasangon välissä jyrkähkössä rinteessä risteili kaupungin ruutukaavan mukainen katuverkko. Katujen varsilla oli 1880-luvulle saakka yksikerroksisia puutaloja, rakennusmääräyksistä huolimatta edelleen pärekattoisia. Vain harvoissa taloissa oli pelti- tai asfalttihuopakatto. Tonttien rajoille oli yleensä istutettu 25 kyynärän leveydeltä lehtipuita, mutta useissa rakennusjärjestyksen voimaantuloa vanhemmissa taloissa rakennukset ryhmittyivät tontin reunoille, jolloin muodostui umpipiha. Taloilla oli sangen tilavat tontit, joista osaa viljeltiin kasvimaina. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä oli Castrénin mukaan tapana jättää rakennuksen ja kadun väliin kapea puutarhakaista. Näitä katutilaa kaventavia puutarhavyöhykkeitä esiintyi Suuressa esikaupungissa jo 1810-luvun linnoitusupseerien selostuskartoissa, vieläpä vuoden 1875 tonttikartassa. Etupuutarhat katosivat ajan mittaan. Katuvartta reunustivat aidattujen puutarhojen ohella talojen julkisivut ja rakennusten portit. Aivan kaikkialla katuvartta ei kuitenkaan ollut “paikattu” aidoin, sillä vuoden 1847 kartan valmistuttua määrättiin ne talonomistajat, joilta vielä puuttui aita tonttien välistä ja katua vasten, rakentamaan lauta-aidat kyseisiin paikkoihin. Katuseinämän ja kadun kulma ei ollut täysin rikkeetön. Sisään rakennuksiin käytiin edelleen pihan puolelta, mutta kauppojen portaat ulkonivat kadulle ainakin Kauppakadulla, jolla sijaitsi useita kauppaliikkeitä. Siten katutilaa jäsensivät suoraviivaisesta katuseinämästä ulkonevat kauppojen portaat mahdollisine katoksineen. Niitä pidettiin kaikesta päättäen haitallisina ainakin liikenteelle, sillä uutta asemakaavaa 1880-luvun loppupuolella koskeneen keskustelun aikana – rakennusjärjestystä oli vuonna 1889 Castrénin mukaan tehty jo kolmatta vuotta – alettiin kauppiaiden kadulle ulkonevia puuportaita muuttaa kivisiksi ja samalla rajoittaa niiden laajuus yhdeksi jalaksi. Kaupungin pääkaduista Raatihuoneenkadun, Kuninkaankadun ja Suuren kirkkokadun katuleveys oli 1830-luvulle ajoittuvien palovakuutusasiakirjojen perusteella 27–30 kyynärää (n. 16–18 metriä). Kauppakadun leveydeksi oli merkitty 30–33 kyynärää. 1860-luvulla pääosa kaduista oli merkitty karttoihin 25 kyynärää leveiksi, mutta Kauppakadun leveydeksi merkittiin 35 kyynärää. 1890luvun lopussa siirryttiin palovakuutuksissa jo metrijärjestelmään. Kauppakadun leveydeksi merkittiin 17,81 metriä ja esimerkiksi Kuninkaankadun ja Raatihuoneenkadun leveydeksi 14,85 metriä. Palovakuutusmittausten perusteella voidaan selkeästi todeta Kauppakatu Suuren esikaupungin eli
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=