223 Varuskunta tuntui kaupungin maankäytössä tarviten paitsi tietyn alueen rakennuksiaan varten, myös ympäristöstään ja mielellään vielä läheltä kirkkoa hautapaikkoja. Suomalaisten joukkoosastojen vainajat kätkettiin luterilaiseen kirkkomaahan, Venäjän joukkojen ortodoksit kaupungin Paldossa sijaitsevaan ortodoksiseen hautausmaahan. Kun tämä alkoi kaupunginosassa vilkastuneen rakennustoiminnan takia käydä ahtaaksi, hankittiin 1890-luvun alussa Viipuriin johtavan tien varresta kaksi hautausmaata, toinen ortodoksisille siviileille ja toinen sotilaita varten. Senaatti määräsi Viipurin läänin kuvernöörin yhdessä sotilasviranomaisten kanssa etsimään hautausmaan paikkaa Lappeenrannan venäläiselle sotaväelle. Tontin mittasi maanmittari A. Hannikainen, joka lausunnossaan myös mainitsi mäntyä kasvavan paikan kauniiksi ja soveltuvaksi hautausmaaksi. 1830-luvulta lähtien kaupungin rakentamista alkoi – muun Suomen tapaan – säädellä palontorjunta. 1830-luvun alkupuolella osa kaupunkilaisia liittyi koko maan käsittävään palovakuutusyhtiöön. Ongelmaksi kuitenkin koitui kaupungilta puuttuva rakennus- tai palojärjestys, jota palovakuutusyhtiö kipeästi tarvitsi vakuutussopimuksia varten. Rakennus- ja palojärjestys laadittiin vuosina 1836–1837 kuvernöörin vaatimissa kokouksissa. Vuonna 1837 laaditusta ja kuvernööri C.G. Mannerheiminkin hyväksymästä ehdotuksesta vahvisti senaatti vuonna 1840 vain palojärjestyksen. Rakennusjärjestys hyväksyttiin vasta vuonna 1847. Samana vuonna mittasi maanmittari W. Calonius kaupungin maat ja tontit, minkä perusteella laadittiin uusi kaupunginkartta. Ennen uutta rakennusjärjestystä käskettiin jo osittain tulipalojen torjumiseksi vuonna 1835 talonomistajia kunnostamaan sorastamalla toisesta kaupunginosasta linnoitukseen vievä tie sekä tie Paldoon. 1840-luvulla kupungin katujen ja rakennusten kuntoon alettiin kiinnittää juuri paloturvallisuussyistä entistä enemmän huomiota. Se tarkastettiin säännöllisesti ja rappeutuneiden rakennusten omistajat määrättiin kunnostamaan tai purkamaan ne. Uusi rakennusjärjestys velvoitti maistraatin johtamaan kaupungin rakennusjärjestystä. Jotta rakennussääntö olisi saatu yleiseen tietoon, se myös käännettiin suomeksi ja painettiin. Paloturvallisuuden vuoksi kaupunki sai myös oikeuden tarkastaa 200 sylen etäisyydellä kaupungin rajasta sijaitsevat rakennukset. Ainakin pappilan maille kaupungin rajan itäpuolelle oli muodostunut pienasutusta. Castrénin mukaan rakennusjärjestyksen tultua voimaan yritettiin kuitenkin valvoa erityisesti kaupunkin keskustassa eli Kauppakadulla sijainneiden rakennusten kuntoa ja rakentamista. Maistraatti alkoi rakennusjärjestyksen valmistuttua valvoa linnoituksenkin kaupunkikuvaa ja puuttui esimerkiksi invalidikomennuskunnan kasarmien taakse lampoloiksi ja varastoiksi kyhäämiin puisiin vajoihin. Näitä ei vastustettu sinänsä, mutta koska ne näkyivät kadulle, pyydettiin kruunua rakentamaan niiden ympärille lauta-aita. Vuonna 1851 maistraatti myös siivoutti linnoituksen alueen – täällä oli maistraatin mukaan rikat heitetty kasarmin ikkunasta suoraan kadulle – ja lähetti siitä koituneen laskun varuskunnalle. Tämä myös maksoi sen. Seuraavaksi vuodeksi varuskunnan päällikkö jo tarjosikin linnoitusalueen siivousta urakalle. Vuonna 1853 rakennusjärjestykseen ehdotettiin lisäys, jossa paloturvallisuuden vuoksi esitettiin ensinnäkin vaarallisten kattomateriaalien kieltoa ja toiseksi puistokatujen ja torien perustamista. Lisäykset eivät kuitenkaan Castrénin mukaan toteutuneet, sillä porvaristo ja muut talonomistajat eivät pitäneet kaupungin maastoa puistokatujen tai torien perustamiseen sopivana. Palonarkojen kateaineiden eli pärekaton kieltämistä ei taas pidetty asukkaiden varattomuuden vuoksi mahdollisena. Tässä vaiheessa käyty keskustelu ei muuttanut rakennustapaa, mutta muita palontorjuntaa koskevia määräyksiä saunoista, uuneista, palokalustosta ja tupakanpoltosta annettiin. Paloturvallisuutta koskenut keskustelu käynnisti rantapuiston perustamisen. Puistolla ei ollut juuri merkitystä palovyöhykkeiden erottajana, sillä sen takana ei asuttu. Enemmän lieneekin yllyttänyt se, että kun linnoitusesplanadille ei saanut rakentaa taloja, niin sinne syntyi muita kaupunkitoimintoja. Joka tapauksessa vuonna 1853 alettiin kenraalikuvernöörin luvalla rakentaa linnoitusesplanadin eteläosaan ja nykyisen kaupunginlahden rantaan puistoa. Sinne istutettiin puita ja raivattiin polkuja. Palolaitos tuotti kaupunkiin myös uuden julkisen rakennuksen eli ruiskuhuoneen. Se rakennettiin vuonna 1860 Kauppakadun ja Kuninkaankadun risteykseen. Hirsirakennuksen suunnitteli Viipurin kaupunginarkkitehti N.E. Brusin, joskin intendentti Lohrman muutti Castrénin mukaan piirustuksia hiukan ennen niiden hyväksymistä. Rakennuksessa oli sen valmistuttua 48 jalkaa korkea vahtitorni, kaksi vartijan asuntoa, päävahti ja lisäksi viisi vankiselliä. 1880-luvulta lähtien kaksi tekijää näyttää hallinneen kaupunkirakenteen muutosta. Toinen oli kaupun
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=