283 rakennettiin myös viisikerroksinen meijerin talo lähelle rantatoria ja liike- ja asuinrakennus Valtakatu 26. Sotien jälkeen rakentaminen vauhdittui ja kerrostaloja alettiin rakentaa myös viidennessä ja kuudennessa kaupunginosassa. Räsäsen mukaan näihin kaupunginosiin rakennettiin ensimmäiset vuoden 1949 ARAVA-lakien mukaiset 2–3-kerroksiset kerrostalot. Rakennusvauhti oli ajoittain todella vilkasta. Hoffmanin laskelmien mukaan vuosina 1950 ja 1951 kaupunkiin valmistui kumpanakin vuonna seitsemän kerrostaloa, vuonna 1952 yhdeksän kerrostaloa, 1953 ja 1954 kumpanakin vuonna yksitoista ja asuntorakentamisen huippuvuonna 1955 neljätoista kerrostaloa. On kuitenkin huomattava, että varsinaiseen keskustaan ei sodan jälkeen rakennettu kuin kolme viisikerroksista taloa, ennen kuin vuonna 1956 keskustan rakennuskorkeutta rajoitettiin. Nämä olivat Viljelystalo, Lappeen seurakuntatalo, Lappeen kunnan asuintalo ja Lappeen Osuuspankkitalo. Uusien kerrostalojen myötä tonteilla ei enää tarvittu entisiä varasto-, talli- ja käymälärakennuksia. Sen sijaan tarvittiin tilaa autoille, joille rakennettiin seisontapaikkoja ja autotalleja 1950-luvulta lähtien. Räsänen kuvaa Lappeenrannan sotien jälkeistä kaupunkirakenteen muutosta seuraavasti: “Kaupunkikuva muuttui täydellisesti. Yksikerroksisten talojen aikaisten katujen reunalla kohosivat nyt monikerroksiset kivitalot, joiden välissä siellä täällä säilyi vanhoja puutaloja. Keskusta oli koko ajan muovautumistilassa, puurakennuksia purettiin ja kerrostaloja rakennettiin, joten kaupunkikuva on keskustan osalta pysynyt rosoisena.” 13.3 Varuskunnan alueet ja rakennukset itsenäisyyden kaudella 13.3.1 Tilanne ennen sotia Vuonna 1918 luetteloitiin ja tarkastettiin kaikki itsenäisessä Suomessa käytettävissä olevat kasarmit. Laskelma siitä, miten paljon kuhunkin katsottiin voitavan majoittaa miehiä, antaa kuvan Lappeenrannan varuskunnan merkityksestä verrattuna muuhun Suomeen – ainakin majoituskapasiteetin suhteen. Venäläisiä joukkoja oli ajoittain ollut majoitettuna 50 000 miestä. Suomalaisia katsottiin voitavan majoittaa enintään 60 000 miestä. Nämä olisivat jakautuneet puolustusministeriön historiassa esitetyn vuoden 1918 laskelman mukaan seuraavasti: Helsinki 5 620 Koria 650 Suomenlinna 11 000 Kouvola 2 000 Tuusula 1 000 Kyminlinna 650 Tammisaari 2 900 Rankki 500 Turku 3 050 Hamina 3 700 Tampere 1 200 Lappeenranta 1 850 Hämeenlinna 3 300 Viipuri ja ympär. 9 630 Riihimäki 2 250 Lahti 2 000 Someri-Lavansaari 1 500 Kuopio 950 Uusikirkko 500 Vaasa 930 Oulu 810 Käkisalmi 1 000 Tornio 130 Muut 250 Reservikasarmeihin katsottiin lisäksi voitavan sijoittaa kesäaikaan yhteensä 8 000 miestä. Taulukon mukaan Helsinki Suomenlinnoineen sekä Viipuri ja sen ympäristö olivat kapasiteetiltään merkittävimmät sotilaiden majoituspaikat. Lappeenranta kuului 1 850 miehen tiloineen keskiryhmään, etenkin jos majoituskapasiteettiin olisi laskettu mukaan vain kesäkäyttöön tarkoitetut Lappeenrannan reservikomppanian ja leirialueen rakennukset. Kokonaisuudessaan autonomian kauden kasarmien majoituskapasiteetti oli itsenäisen Suomen puolustusvoimille riittävä. Ongelmallista oli kuitenkin rappeutumaan päästettyjen ja muun muassa sotavankileireinä käytettyjen kasarmien kunto. Joukko-osastot tekivät itse kiireisimmät korjaustyöt vuosina 1918–1919. Keväällä 1919 perustettiin sotaministeriöön kasarmirakennustoimisto, ja vuodesta 1920 alkaen huolehti yleisten rakennusten ylihallitus puolustusvoimien rakennustöistä. Olot kasarmeissa olivat kuitenkin pitkään puutteelliset.
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=