284 Ensimmäiset uudet kasarmit rakennettiin Terijoelle, Kiviniemeen ja Valkjärvelle. Kuitenkin esimerkiksi Kiviniemen vuonna 1922 valmistuneisiin rakennuksiin oltiin armeijan piirissä tyytymättömiä. 1930-luvulla rakennettiin Kannakselle Sakkolan Kiviniemeen ja Jaakkiman Huuhanmäkeen sekä Viipuriin viestirykmentille uudet kivikasarmit sekä rakennus sotasairaalalle. Helsinkiin rakennettiin autokomppanian kasarmi Mechelininkadulle ja Tilkan sotilassairaala, Tuusulaan suojeluskuntain päällystökoulu, Korialle pioneeripataljoonan uudet kasarmit ja Lappeenrantaan uusi kasarmirakennus. Lappeenrannan vanha varuskunta-alue otettiin sodan jälkeen lähes välittömästi harjoitusalueineen käyttöön. Vuoden 1918 toukokuussa siirtyi Lappeenrannan varuskuntaan Tampereelta Tykistökoulu, jonka mukana tänne majoittui yli 700 sotilasta. Lisäksi Lappeenrantaan kerättiin valkoisen armeijan tykistöjoukkoja ja kalustoa. Kaupungissa oli kesällä myös Karjalan ratsujääkärirykmentti, ja varuskuntaan sijoitettiin saksalaisia tykistöjoukkoja. Tykistökomentaja Hans Butz esitti saksalaisten opetuspattereiden majapaikaksi kasarmialueen tykistökasarmia ja varasi lisäksi muutamia parakkeja venäläisleiristä ampumakentän komennuskuntia varten sekä suomalaisesta leirialueesta koillisen puolella sijainneen kolmanneksen. Kaupunkiin tuli suunnitelmien mukaan sijoitettavaksi 1 300 miestä ja 1 200 hevosta. Upseereille Butz toivoi varattavan 50 asuntoa. Lisäksi tarvittiin upseerikoulua varten koulu- tai joku muu tilava rakennus sekä majoitustilaa suomalaista opetuskomennuskuntaa varten. Koulun käyttöön otettiinkin myöhemmin työväentalo. Lappeenrannan kasarmialue oli venäläisten joukkojen, sodan ja sotavankileirin jäljiltä huonossa kunnossa. Kasarmeja ja ampumakenttää kunnostamaan asetettiin majuri Butzin ehdotuksesta erillinen ampumakenttäkomissioni. Ampuma- ja leirikenttää laajennettiin tykistöammuntaa varten kaatamalla sitä ympäröivää metsää. Butz piti tärkeänä, että järvirikkaassa Suomessa toimiva tykistö pystyi harjoittelemaan ammuntoja myös vesistöjen yli. Tämän vuoksi rakennettiin ampumamaaleja Heposaloon, Puutsaarelle, Taippoon ja Kuiraksinpellolle. Yhteensä kunnostettiin 40 tykistömaalia, joiden läheisyyteen rakennettiin maanalaisia suojia puhelinasemille ja ammunnan tarkkailijoille. Ampumakentän järjestelyihin liittyivät puhelinlinjojen vetämisen lisäksi tuliasemien lähelle rakennetut tähystystornit. Rakennustöitä johti saksalainen vääpeliluutnantti Oberlinner. Ne saatiin valmiiksi heinäkuun puoliväliin mennessä. Saksalaisten joukkojen ja myös suomalaisen Tykistökoulun siirryttyä pois asettui varuskuntaalueelle vuodesta 1921 alkaen autonomian kauden tapaan ratsuväkijoukkoja, nyt Uudenmaan rakuunarykmentin ja Hämeen ratsurykmentin muodostama ratsuväkiprikaati. Ratsuväen perinnekeruun yhteydessä prikaatissa palvellut Bruno Toivonen kuvasi itsenäisyyden kauden alun varuskunnan ympäristöä seuraavasti: “Varuskunnan keskus oli kasarmialue, jota ympäröi korkea piikkilanka-aita. Nykyisen Valtakadun puolella piikkilanka kulki päävartiokentän eteläpuolisen kasarmirakennuksen kulmauksesta pengerryksen reunaa pitkin Chymoksen tehtaan kulmaan. Varuskunnan portit olivat seuraavat: kaupunginportti, leiriportti, upseeriportti ja saunaportti. Kullakin portilla oli vartio. Kaupunginporttia käytti URR ja osa HRR:ä. Leiriportista kulki osa HRR:ä ja suljetut osastot sekä vastaanotolle menevät yksityiset sotilaat. Upseeriportti oli nimensä mukaan tarkoitettu vain upseereille –– Leiriportin oikealla puolella oli muuntaja, jossa oli sähkövuotoja. Hevoset tuntevat sähkön erittäin helposti, ja niitä oli joskus vaikea saada menemään muuntajan ohi. Kun ne pakotettiin menemään, ne hyppäsivät pitkän hypyn. Leiriportista vasemmalle oli rakennusryhmä, jossa asui Lebedeff-niminen, venäläistä syntyperää oleva perhe. Perhe viljeli maallaan kaalia ja juurikasviksia. Lehmä antoi perheelle maidon. Emäntä myi aidan raosta asevelvollisille munkkeja ja maitoa––” Edelleen varuskunta-alueen ympäristöstä saa kuvan Bruno Toivosen kuvaamasta, 1920-luvun puolivälissä asevelvollisten kotiuttamispäivänä järjestetystä maastoratsastuksesta. “Todella värikkäiksi muodostuivat nuo mieleenpainuvat ulaaniratsastukset silloin kun ‘ratsumiesten ratsumies’, ratsumestari C-G. Wahren, itse johti eskadroonansa ulaaniratsastuksia,–– Täyttä laukkaa poliisilaitoksen kohdalla yli rautatiemontun, kiidossa nupulakivikatua, että kipinät kavioista iskivät, kohti kelttua, missä kapeita kujia edelleen ja täyttä vauhtia kohti “kuolemanlaaksoa”. Hetkessä jäivät jyrkät pehmeät rinteet taakse kiivaasti huohottavien ratsujen rynnättyä harjanteelle ja jo oltiin tutulla esteradalla. Hevosetkin jo vauhdin hurmaannuttamina kiitivät yli esteiden, missä ennen olivat jopa kieltäytyneetkin, eteen aukeni laaja tuttu leirikenttä, vain pidetyn eskadroonan päällikön käden viittaus ja ikäluokka oli atakkivalmiina, ratsumestarin miekka vilahti tupesta ja samassa hetkessä “ulaanienkin”. Miekan ojennus ja raivoisa atakki alkoi kohti sairaalamäkeä, miekat välähtivät ja jokainen nautti vauhdin – ratsuväen suoman vauhdin hurmasta – viimeinen ratsastus “ulaanina” HRR:
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=