340 Lappeenrannan historiateosta varten tehdyssä kyselyssä eräs vastaajan muistelma 1920- ja 1930luvun Lappeenrannassa kertoo ratsuväkiprikaatin läsnäolosta myös kaupungin äänien ja hajujen joukossa. Räsäsen lainaaman muistelman mukaan “Minua kiinnostivat Lappeenrannassa erityisesti ratsuväki ja sen harjoitukset leirikentällä, joka oli lähellä ensimmäistä asuntoamme. Kuulen vielä selvästi hevosten kavioiden kopseen mukulakivikaduilla, samoin vossikoiden kavioiden kopseen... Urheilukentällä kuuluivat hurraahuudot, samoin kun eskadroonat vetivät köyttä kilpaillen kuka on vahvin...Rakuunoitten hevosten haju jäi mieleen, kun katselimme eskadroonan ratsastusta kadulla. Sulfiittiselluloosan haju tuli joskus Kaukaalta...” Varuskunnan ja kaupungin yhteiselo ei tietenkään aina ollut ristiriidatonta. Erityisesti itsenäisyyden kauden alkuvuosina oli varuskunnan ja kaupunkilaisten välillä myös ongelmia. Tämä näkyi lähinnä iltalomien yhteydessä juopotteluina ja tappeluina. Levottomuuksiin eivät aina auttaneet edes vuonna 1921 perustetut katupartiot eli “katujyrät”. Toivanen pitää kaupungin Etelä-Saimaa - lehden sotilashuliganismiksi kutsumaan käytökseen syynä vuoden 1918 sodan aiheuttamaa tapojen raaistumista sotaan osallistuneilla ja armeijan palvelukseen jääneillä. Vielä vuonna 1927 “Garnisoonipäällikkö”, eversti G. Palmroth kielsi varusmiehiä oleskelemassa tietyissä paikoissa kaupungilla “siellä vietettävän huonon elämän vuoksi”. Paikkoihin kuuluivat matkustajakoti Lepo, Kauppakadun varrella sijainnut ravintola Suomi ja kahvilat Vellamo, Kaleva ja Sampo. Myös rautatieasemalla vetelehtiminen kiellettiin, mutta rantakasinolla oleskelu sallittiin – ainakin toistaiseksi. Varuskunnan merkityksen Lappeenrannalle voidaan katsoa alkaneen vähentyä jo ennen sotia. Henkinen käännekohta ja symboli – jos sellainen halutaan etsiä – varuskunnan merkityksen vähentymisessä voidaan kuitenkin ajoittaa vuoteen 1947. Tällöin päättyi Lappeenrannan elämää pitkään leimannut ratsastavan ratsuväen toiminta. Heikki Pohjanpään kuvauksen mukaan juhlallinen jalkauttaminen tapahtui seuraavasti: “Maaliskuun 1. pnä 1947 Uudenmaan Rakuunarykmentti järjestyi viimeisen kerran ratsain tutulle keskuskentälleen. Majuri Leo Hälvän ilmoitettua rykmentin eversti Adolf Ehrnroothille tämä komensi kunnianosoituksen ja Uudenmaan rakuunoiden kaunis valkea standaari saapui laukassa ratsuvääpeli Tauno Melasniemen kantamana ja ratsumestari Veikko Vartiaisen ja luutnantti Toivo Pärssisen vartioimana kiertäen eskadroonan editse rykmentin kärkeen. Sen jälkeen komentaja laskeutui ratsailta ja laski majuri Carl-Birger Petanderin kanssa sinikeltaisilla nauhoilla koristetun seppeleen kaatuneiden muistokivelle. Komentajan noustua ratsaille hän komensi rykmentin marssirivistössä seuraamaan, ja URR ratsasti ulos pääportista kiertäen kaupungin pääkadut. Katujen vierillä seisoi hiljaista siviiliyleisöä ja eräässä kohdassa tuntematon vanha pariskunta heitti suuren kukkavihkon ratsastavan rykmentin tielle. Palattuaan kaupunkikierrokseltaan URR järjestyi jälleen keskuskentälle ja eversti Adolf Ehrnrooth piti rykmentilleen puheen, jossa hän mainitsi varusmiehille näiden olevan viimeisen ikäluokan, joka on saanut ratsuväkikoulutuksen Suomen armeijassa. Komentaja päätti puheensa sanoihin: ‘Olen saanut esimiehiltäni käskyn jalkauttaa rykmenttini ja teen sen nyt. Valmiiksi –– ratsailta.’ Suomen viimeinen ratsuväkirykmentti oli astunut ratsailta.” Lappeenrannan varuskunnan tulevaisuus kytkeytyi läheisesti konekauteen siirtyneiden joukko-osastojen harjoitusmaakysymykseen. Sotien jälkeen harjoitusmaakysymys oli noussut puolustusvoimien ongelmaksi. Vanhat kasarmialueet – Lappeenrannankin – sijaitsivat kaupunkien yhteydessä. Kun kaupungit olivat kasvaneet ja asutus oli laajentunut laajemmalle alueelle, oli hankaluuksia löytää kohtuullisella etäisyydellä kasarmeista harjoitusalueita ja ampumaratoja. Suurempia harjoituksia ja ampumaleirejä varten jouduttiinkin joukot siirtämään telttamajoitukseen valtion omistamille maille. Kuten Tervasmäki on todennut, vielä autonomian kaudella varuskunnat voitiin sijoittaa kaupunkeihin, sillä aseiden kantama oli pieni ja ammunnat voitiin suorittaa normaaleilla ampumaradoilla aiheuttamatta ympäristölle vaaraa. Ennen sotia syntyi kuitenkin jo eri puolille maata leirialueita, joissa tykistö ja muut raskaita aseita käyttävät joukot pystyivät suorittamaan ammuntoja. Joukot olivat kuitenkin edelleen pääosin sijoitettuina kaupunkivaruskuntiin. Kuitenkin jo ennen sotia rakennettiin kertausharjoituskeskuksia ja joidenkin joukko-osastojen kasarmeja muun muassa Valkjärvelle, Kiviniemeen, Terijoelle, Lahdenpohjaan ja Niinisaloon. Toisen maailmansodan jälkeen jalkaväen raskas aseistus, panssarintorjunta-aseet ja kranaatinheittimet olivat kehittyneet niin tehokkaiksi, että ammuntoja varten tarvittiin kymmenien kilometrien suoja-alue. Siten kaupunkivaruskuntien läheisyydessä ei enää voitu suorittaa raskaammilla aseilla kovapanosammuntoja.
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=