341 Sotien jälkeen puolustusministeriössä tutkittiin, voitaisiinko kasarmialueet rakentaa kevyesti ja vähäisin perustamiskustannuksin, jolloin olisi ollut helppo organisaatiouudistusten myötä muuttaa varuskuntia. Ilmastollisista syistä kevyt rakentaminen kuitenkin katsottiin mahdottomaksi ja ajan mittaan kannattamattomaksi. Tutkittiin myös mahdollisuutta laajentaa kaupunkien kasarmialueita. Tämä kariutui lähinnä kaupunkimaan kalliiseen hintaan. Vielä 1950-luvulle saakka ongelma ratkaistiin samoin kuin ennen sotia. Valtio osti ja lunasti harjoitusalueita ammuntoja varten ja joukko-osastot puolestaan olivat edelleen majoittuneina vanhoihin kaupunkivaruskuntiin. Tervasmäen mukaan ratkaisua pidettiin joukko-osastojen komentajien keskuudessa hyvänä ja katsottiin, että ylipäätään uusien, maaseudulle sijoitettujen varuskuntien rakentamiseen ei olisi edes varoja. 1950-luvun puolivälissä päädyttiin kuitenkin siihen, että varuskunnat tulisi sijoittaa maaseudulle harjoitusalueen keskelle. Tällä menettelyllä katsottiin voitettavan joukkojen siirtoihin kuluva aika, joka taas voitaisiin käyttää koulutuksen tehostamiseen. Siirtymisen taloudellista puolta helpotti se, että monet laajenevat kaupungit olivat innokkaita hankkimaan kasarmialueita tonttimaiksi. Lappeenrannassa leirikenttä oli vielä ennen sotia hyvä harjoituspaikka ratsuväelle. Hämeen ratsurykmentissä palvellut everstiluutnantti Otto Lilius muun muassa luonnehti lähes kolme kilometriä pitkää ja 1/2–3 kilometriä leveää, avointa ja melko tasaista kenttää lähes ihanteelliseksi harjoituspaikaksi. Ampumaharjoitusten osalta ilmeni kuitenkin vaikeuksia jo itsenäisyyden kauden alussa. Tykistökoulun kovapanosammunnoissa ammukset kantautuivat leirikentän suunnassa 4–5 kilometrin päähän Lavolan kylän liepeille. Myös käsiasein suoritetuissa ammunnoissa oli vaikeuksia. Ennen Huhtiniemen ampumaradan valmistumista 1930-luvun alussa suoritettiin ammunnat leirikentän ampumaradalla. Ammuntojen aikana oli Korkea-Ahon tiellä ratsuvartio estämässä liikkumista kaupungin suuntaan. Aseiden teho oli kuitenkin jo niin suuri, että Korkea-Ahon pelloilla työskentelevät joutuivat ajoittain suojautumaan vinkuvilta kimmokkeilta. Sodan jälkeen muutospaineet alkoivat näkyä varuskunnan sisällä. Jo 1960-luvulla oli Karjalan tykistörykmentin piirissä huhuttu rykmentin sijoituspaikan vaihtuvan. 1970-luvulla rykmentin muutosta alkoi tihkua entistä enemmän tietoa, ja 1970-luvun alussa tiedot odotettavissa olevasta joukko-osaston siirrosta Valkealan pohjoisosaan Vekaranjärvelle vaikuttivat kantahenkilökunnan keskuudessa muun muassa henkilöstön hakeutumisena muihin joukko-osastoihin. Vekaranjärven rakennustyöt olivat alkaneet työllisyystöinä jo vuoden 1963 lopussa, ja Karjalan
RkJQdWJsaXNoZXIy Mjk0MTY=